Yksi sisustusblogini luetuimmista postauksista on käsitellyt ihan jotain muuta kuin sisustusta, aika hassua, eikö? Kirjoitin puolisen vuotta sitten omasta
paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöstä sekä masennuksesta aika henkilökohtaisen avautumisen, ja ajattelin jatkaa hieman omilla kuulumisillani.
Kuten olen tainnut viitata aika ajoin postauksissani, olin viime vuoden loppupuoliskolla sairauslomalla, ja tammikuussa palasin jälleen töihin. En kuitenkaan suoraan kokoaikaisesti, vaan teen kolme päivää viikossa töitä, ja kahdelta päivältä saan Kelan myöntämää osasairauspäivärahaa. Naureskelin tuossa aiemmin, että tehokkaasti on nyt kalenteroitu sairastelukin päiväkohtaisesti, torstaisin ja perjantaisin olen masentunut ;) Mutta vakavasti puhuen, tämä tahti on ollut juuri sopiva, en kyllä olisi jaksanut vielä palata kokoaikaisesti töihin.
Syy viime vuoden sairaslomaan oli lähtökohtaisesti ihan käsittämättömän pohjaton väsymys yhdistettynä pitkään kestäneisiin uniongelmiin, ja kuten ehkä voi kuvitella, sen myötä stressinsietokyky ja kärsivällisyys olivat aivan pohjalukemissa. Lisäksi olen hyvin pitkälti suorittajatyyppiä, joka arvottaa itsensä suorittamisen kautta. Pelkkä paikallaan oleminen, tekemättä mitään, tuntui epäonnistumiselta. Jo viime vuoden alussa väsymys oli paha, mutta silti paahdoin menemään -- oli normaali työarki, josta kannoin paljon hommia ja ajatuksia myös kotiin. Oli alle kolmevuotias lapsi, joka lähestyi selkeästi uhmaikää; no te tiedätte mitä se on... Työn ohessa suoritin kaksi vuotta kestävää erikoisammattitutkintoa, jonka vihdoin sain valmiiksi juuri ennen kesälomaa. Lisäksi pakkomielteinen siivoaminen kotona, jatkuva huoli tietyistä läheisistä ihmisistä ja heidän terveydestään/jaksamisestaan ja muutenkin oman elämäntilanteen kanssa stressaaminen veti aika koville. Kesälomalla olin lähestulkoon koko ajan tyttären kanssa, koska puoliso joutuikin olemaan töissä kesän ajan. Sitten vielä tuli hautajaisia ja muita kriisejä, joista ehkä pöyristyttävin oli eräiden henkilöiden keskinäinen riitatilanne, johon itse jouduin haluamattani mukaan ja jossa koin todella epäoikeudenmukaista kohtelua. Onneksi on soitonestot ja sosiaalisen median blokkaukset olemassa, enkä enää aio stressata asialla. Olkoonkin niin, että räikeä epäoikeudenmukaisuus nostattaa verenpainetta meikäläisessä aina -kenessäpä ei. No, lähtökohtaisesti siis tilanne oli aika kärjistynyt, ja päälle ne uniongelmat ja kestämätön väsymys sekä lähes kymmenen vuoden taakka paniikki- ja ahdistushäiriön kanssa elämisestä. Masentaahan se ketä tahansa, varsinkin kun on taipumusta ottaa kaikki maailman huolet vielä omille harteille.
Tällä hetkellä voin jo ihan ok. Aloitin syksyllä myös kilpirauhasen vajaatoimintaan lääkityksen, mikä on auttanut hieman muiden lääkkeiden ohella. Väsymys on edelleen olemassa, mutta on aika hienoa jaksaa kolme päivää töissä peräkkäin, pelkästään siitä ajatuksesta saa energiaa :) Olen kuitenkin opetellut myös olemaan paikalla, lepäämään ja lataamaan akkuja, ilman suorittamista, ja jopa niin, ettei siitä jää se epäonnistujan fiilis. Tosin joskus se paikallaan oleminen menee siihen, että "hei nyt mä alan kirjoittamaan postausta!" :D :D Olen opetellut myös sanomaan ei moniin pyyntöihin, joihin kyllä-vastaus tuli aiemmin ihan automaattisesti selkäytimestä. Aika hyvin, eikö niin ;) Ennen hyppäsin jokaisen toiveen mukaan aina kun minua tarvittiin, mutta nyt tiedän, että on ihan ok ja oikein laittaa myös omat toiveet ja tarpeet etusijalle. Itse asiassa se on ihan suotavaakin tehdä niin, varsinkin pienen lapsen äitinä. Välillä pitää vaan minimoida kaikki ylimääräinen elämässä ja keskittyä oleelliseen.
Ei nyt ihan kuitenkaan ole Strömsö-olo, joten osa-aikaisuus on juuri passeli. Ajoin toissaviikolla vielä kolarinkin, osittain kai liukkaan kelin takia, mutta aloin kyllä sen jälkeen miettimään, että olenko aamulla liian väsynyt ajamaan :( Tuo säikäytti sen verran, että olen siitä lähtien herännyt rauhassa aamuisin. Odottelen, että ollako-vaiko-eikö-olla-hereillä tunne menee ohi. Se on kummallinen ja todella outo olo, sitä ei voi oikein verrata "normaaliin" väsymykseen -- ennemminkin epätodelliseen, puolitajuttomaan fiilikseen, joka tulee hetkeä ennen nukahtamista. Mieliala kuitenkin alkaa nousemaan pykälä pykälältä, mikä on ihanaa, vaikka joskus vielä on sellainen "tunnoton" olo, eli että mikään ei oikein tunnu miltään. Mutta paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö on pysynyt melkein kokonaan poissa, mistä olen äärimmäisen kiitollinen :)
Tällaisia kuulumisia tällä kertaa! Tästä taisi tulla aika pintaraapaisu ja mainitsin sanan "väsynyt" sata kertaa heh :D Joo, ja onneksi (huono) huumorintajuni on kulkenut mukana koko ajan, siitä ei taida päästä eroon millään ;) Pahoittelen, on liene synnynnäinen vika ;) Lopuksi vielä ISO HALI ja KIITOS kaikille blogin lukijoille, tämä kirjoittelu on ollut varsinaista terapiaa ja olen niin otettu, että näin moni jopa lukee ja kommentoi postauksiani. <3
Ja nyt siis seuraavat kaksi päivää olen taas masiksessa ;)
